Olin herkka poika. en viihtynyt muiden lasten kanssa leikkien. Pakenin metsaan. Vanhempani eivat tienneet, muut eivat valittaneet.
Metsassa en pelannyt. En pelannyt pimeaa.
Metsassa ei ole kovia moottoreiden ja koneiden aania. Ei ainakaan siina metsassa missa mina olin.
Tuntuu kuin isot puut olisivat suojelleet minua. Siella saatoin olla oma itseni ja istuskella puiden alla tekematta mitaan. Ei huutoja ei mekastusta, vain tuulen lempea puhallus.
Tuoreita tuoksuja, kauniita maisemia. Puiden alla olin suojassa sateelta ja varjossa auringolta. Se oli paras ja turvallisin paikka minulle.
Mietin, etta voisin asua taalla. Seikkaikka paivat ja tavata karhuja. Jutella puille ja laulaa metsalle.
Mina rakastin metsaa ja se rakasti minua.
Kohtaamiseni karhujen kanssa olivat ikimuistoisia. Metsien kuninkaat tottuivat hajuuni ja havaitsivat minut vaarattomaksi. Sain rauhassa seurata niiden elamaa. Se oli hyvin jannittavaa. Koulussa en olisi ikina voinut kokea mitaan vastaavaa.
Kavin siella vain, jotten jousuisi vaikeuksiin.
Ymmarsin jo nuorena sen laitoksen haitallisuuden. Teinkin kaikkeni etten saanut vaikutteita tuosta kamalasta keksinnosta.
Karhut halusivat elaa rauhassa metsassa ja toteuttaa omaa rooliaan. Sain nahda isojen urosten valisia kiivaita taisteluja. Pentujen ensi askeleita pesan ulkopuolella.
Kaikkea sita oli tarjolla, koska avasin sydameni metsalle. Olin osa sita.
En tohtinut kertoa kokemuksistani kenellekkaan. Se oli minun salaisuuteni. Olisin muuten rikkonut metsan kanssa tekemaani kirjoittamatonta sopimusta.
Sudet. Niitakin nain. Tosin erittain harvoin. Nain niita sen jalkeen kun kiipesin korkealle puuhun johon tein myñs ensimmaisen pesani.
Sudet liikkuivat aina laumoissa. Ne olivat hyvin arkoja ja havaitsin, etta niilla oli hyvin tarkkaan maaritellyt paikat laumassa. Jokainen naytti tietavan tehtavansa vaikka sudet eivat kayneetkaan koulua.
En koskaan ollut peloissani. Jannittynyt usein. Tuntui kuin olisin ollut siella ennenkin ja kasvanut siella.
Olin onnellinen, koska viimeinkin oli loytynyt paikka jonne kuuluin. Ei tarvinnut puhua eika selitella mitaan. Olin osa tata naytelmaa jossa kaikki olivat ammattilaisia.
Minun roolini oli tarkkailija. Kannoin rooliani suurella ylpeydella.
Aloin tekemaan muistiinpanoja. Toin majalleni myñs kiikarit jolloin nakokenttani laajentui huomattavasti. Elin omassa maailmassani ja pienet vihkoni tayttyivat yksityiskohtaisista havainnoistani luonnosta.
Olin tullut huomattavan tarkkaavaiseksi. Pian kavi selvaksi, etta yksikaan opettaja koulussa ei tiennyt luonnosta mitaan minuun verrattuna.
Vartuttuani uskalsin jaada majaan yoksi. Nain todentuntuisia unia joissa olin yksi uros susilaumasta. Metsastimme yhdessa ja valilla mittelimme voimiamme.
Hereilla ollessani ajattelin vain metsaa ja sen elaimia.
En kaivannut ihmiseten seuraa. Pystyin kommunikoimaan puiden kanssailman puhetta. Retkieni pituudet pitenivat paiva paivalta.
Eraalla retkellani loysin mahtavan ison tammen. Valittomasti puun havaittuani koin voimakkaan tunteen. Kuin olisin tullut kotiin pitkalta matkalta.
Kosketin puuta varovasti. Samassa lammin energia virtasi lapi kehoni. Aivan kuin tammi olisi toivottanut minut tervetulleeksi.
Rohkenin koskettamaan puuta molemmin kasin. Lisaa energiaa syoksyi kehooni. Tiesin taman olevan kotini ja tanne jaavani.
Kului vuosia jona aikana olin muuttunut kuten lahikylissa sanottiin ”villi-ihmiseksi”. ”Se on se poika joka elaa karhujen ja susien kanssa” kylassa kohistiin.
Huhut ovat huhuja, mutta on niissa peraakin. Olin tullut vahvaksi ja parjasin omillani. Sain tarvittavan ravinnon luonnosta ja osasin suunnistaa kuin metsan elaimet.
Tayden kuun aikaan ulvoin susien kanssa ja aamunkoitteessa laulooin lintujen seurassa.
Ihmisten seuraa en kaivannut. En edes ajatellut asiaa. Elin vaistojeni varassa vain sita hetkea.
Asuin paikkani oli vankka tammi. Olin tullut etevaksi kiipeilijaksi ja muuuttanut sen korkeimpaan kerrokseen.
Kylilla oltiin peloissaan ihmissusi havainnoista. Aina sillontalloin lauma miehia aseineen saapui jahtaamaan ihmissutta. He olivat minun perassani.
Saatoin valilla kulkea suden turkissa. Tein sen hauskuuttaakseni itseani. Huumorintajustani en milloinkaan luopunut.
Korkealla puussa nauroin miesten kompelyydelle ja tietamattomyydelle. Ilman tuliaseita nuo mohomahat olisivat hyodyttomia ja heikkoja. Olin jallittanut heita jo vuosia. Pikku hiljaa olin kyllastynyt tilanteen haastettomuuteen.
Eraalla pitkalla tutkimusretkella olin tullut usvaisen metsan laidalle. Metsasta kuului jotain tavattoman kaunista laulua.
Laulua joka oli kauniimpaa kuin parhaiden lintujen yhteiskonsertti.
Kommunikoin puiden kanssa jolloin selvisi kyseessa olevan usvanetsan neito. Tieto sai minu hammentymaan. Olin niin hammentynyt, etta ampaisin samantien villiin juoksuun. Juoksin kunnes saavutin jalleen tutut maisemat.
Asia jai vaivaamaan mieltani. Kommunikoin asiasta tammen kanssa. Olin aina kuunnellut tammea ja pitanyt hanen mielipiteitaan suuressa arvossa. Tammen viisaus on mittaamatonta.
Tammi kertoi minulle tienneensa taman paivan koittavan. Puu kehotti minua lahtemaan aamunkoittaessa kohti usvametsaa. Siella olisi tulevaisuuden kotini.
Mietistelin asiaa hetkisen kunnes rohkenin kysya usvametsan neidosta.
Yllattaen tammi yltyi hersyvaan nauruun josta ei meinannut tulla loppua. Jouduin pitamaan kaksin kasin oksasta kiinni jotten olisin pudonnut maahan.
Viimein naurun loputtua ryhdyin valmistautaan huomiseen lahtooni. Yolla mietin usvametsan neitoa ja ihmettelin edelleen tammen naurukohtausta. Enemman olin kiinnostunut neidosta kuin mystisesta metsasta.
En ollut poika enaa kun lahdin kohti usvametsaa. Tammi toivotti minulle onnea matkaan samalla taputtaen minua isallisesti olkapaalle.
Intoa ja uteliaisuutta puhkuen lahdin matkaan. Naita kahta lapsen omaista ominaisuutta en ollut koskaan kadottanut. Taitoin matkaa vihellellen ja hyppelehtien.
Matka usvametsaan kesti paivia. Eraana iltana saavutin usvametsan. Se oli erikoinen metsa. Metsa oli kietoutunut usvan ikuiseen vaippaan. Se oli kaukana teista tasta johtuen mohomahat eivat koskaan hairinneet sen rauhaa.
Horistelin korviani toivoen kuulevani neidon laulua. Odotin karsivallisesti useamman tunnin ilman tulosta. Paatin leiriytya pimean jo saavuttua.
Olin juuri saanut itseni oikaistua kun kuulin vaimeaa kaunista laulua. Ponkaisin valittomasti pystyyn ja ampaisin valtaisaan juoksuun sukeltaen usvaiseen metsaan.
Kiihdytin vauhtiani kauniin laulun tullessa yha lahemmas. Pian nain edessani hahmon, joka oli selvasti laulun lahde. Pysahdyin ja haukoin henkeani jannityksesta.
Olika han usvametsan neito. Neito kaanytyi minuun pain ja hymyili.
Hanen taytyi olle se ajattelin mielessani.
”Mista sina tulet” ? ” Kuka olet ” ? neito uteli.
En ollut puhunut vuosiin. Olin kommunikoinut puiden kanssa , mutta en enaa tiennyt miten puhua ihmista.
Mietin kenties myos han hallitsee puiden kielen. Kuvittelin hanet tammeksi ja muodostin yhteyden. Suureksi ilokseni sain haneen kontaktin. Han oli kuin olikin usvametsan neito.
Olin pakahtua onnesta. Neito kertoi minulle asuvansa vanhan ja viisaan kuusen suojissa.
Kerroin tammesta ja elamastani karhujen ja susien laheisyydessa. Yhtaan sanoja ei vaihdettu. Kommunikointi tapahtui korkeammalla tasolla. Neito kutsui minut kuusenneulasteelle kotiinsa. Hyvaksuin tarjouksen eparoimatta hetkeakaan.
Olin loytanyt sielunkumppanini.