Maisterin matkassa

35 vuotta sitten pakkanen paukkui, hevoset hirnuivat ja sudet ulvoivat. Lahdessa tapahtui kummia. Oli maailmaan tunkeutunut uusi jäsen.
Tiikerilapsi syntyi. Tiikerilapsella oli haaleita raitoja niskan alapuolella joita kätilö haltioissaan tutkaili.

Huoneen ulkopuolella valkoinen uljas ratsu odotti jo uutta tulijaa. Hänen olisi ratsastettava ratsullaan halki erämaiden ja levitettävä sanomaa. Tiikerilapsen kohtalo.
Oliko tässä uusi tulevan maailman johtaja, ainakin olosuhteet viittasivat siihen. Ratsu ja raidat. Sivistyksen huuhtoutuessa mereen katseet ja toiveet kääntyisivät tiikerilapseen.

Hänestä tuli merkonomi. Kaikki piti olla kunnossa mutta polkujen risteyksessä hän valitsi väärin. Valkoinen ratsu katosi ja raidat haalistuivat entisestään kunnes niitä ei ollut enää ollenkaan.

Reilu vuosikymmen myöhemmin hän tapasi valkoisen ratsun uudestaan. Näin oli tarkoitettu. Nyt hän oli valmis, nyt hänellä oli ymmärrystä. Näin tulisi tapahtumaan. Ei se ollut yllätys. Unet olivat sen jo kertoneet monena yönä. Niin useasti, että tieto saavutti hänen tajuntansa. Tiikerilapsesta oli tullut tiikeri. Ilman häntää ja raitoja, Merkonomitiikeri.

Valkoisessa hangessa lujaa laukkaava hevonen. Kyydissä merkoni. Lumi pöllyää ja taivaalla täysi kuu. Matka vie kohti etelää, kohti kotia jonne hän kuuluu. Matkalla hän levittää vapauden sanomaa ja hellii ihmisiä hymyllään ja ilollaan.

Hänen matkansa on valmis kunnes valo saavuttaa ihmiskunnan.

Maailman paras kasvatuksen ulkoistuslaitos. Arvot ja tavat opitaan ja niitä päähän taotaan. Kaikki aitous tuhotaan ja vaihtoehdot haudataan. Hyvä muuttuu pahaksi ja paha hyväksi. Oikea on väärää ja väärä oikeaa. Kaikki samassa rivissä, kaikki samaa mieltä, kaikki samalla sivulla. 9 vuotta muistiharjoituksia.

Into laantuu. Oppilaista tulee vanhempiensa kaltaisia. Kyllästyneitä, kopioita, robotteja. Yhteiskunnan palvelijoita. Pakkopullaa ma – pe, loma mielessä. Hyödyt vähissä. Sosialismia parhaimmillaan.

Mutta se on maailman paras järjestelmä. Aukoton, ei ongelmia. Entistä nuorempana kouluun. Pitempiä päiviä, vähemmän vastuuta vanhemmille enemmän ”ammattilaisille”.

Ensin lapsi piikille sitten koulunpenkille. Jotkut säilyttävät luovuuden koulusta huolimatta, toiset löytävät sen uudestaan haavojen umpeuduttua.

Eihän häiriintyneitä opettajia ole. Ei kai kukaan osaa nimetä yläasteelta opettajaa joka olisi pitänyt viedä pakkopaidassa pois eikä koskaan päästää takaisin ihmisten ilmoille.

Vaihtoehtojakin on. Vaihtoehtoja on aina. Kotiopetus on ainoa järkevä vaihtoehto. Jos lapsella on kaksi vanhempaa ei liene mahdoton ajatus pitää lasta kotona kotiopetuksessa. Olisiko se hirvittävä ajatus viettää oman lapsensa kanssa mahdollisimman paljon aikaa ja itse päättää mitä sille opetetaan. Koulujen arvomaailma peilaa nykyajan yhteiskuntaa ja se on hyvin arveluttava.

http://aleksihernesniemi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/194797-kotiopetus-on-hyva-vaihtoehto

Johtuen joulukiireistä ja muista tekosyistä joulupukin haastattelu ilmestyy hieman suunniteltua myöhemmin.
Tämä on tärkeä haastattelu ja toivon, että se avaa ihmisten mieliä ymmärtämään ettei joulupukki ole satuolento. Yritän tuoda haastattelussa esiin sen stressin ja yksinäisyyden määrän mitä joulupukki joutuu kokemaan ympäri vuoden.

Hänellä on itsetunto ongelmia, kenellä ei olisi jos sinun ei uskottaisi olevan olemassa.

– Joulupukki miltä se tuntuu, että ihmiset kuvittelevat sinut satuhahmoksi ?
-Tiedätkö kukaan ei ole aiemmin kysynyt tuota. Sanon sen suoraan. Se tuntuu pahalta. Ikään kuin olisin näkymätön. Tai vain jouluisin olen olemassa jossain mielessä.
-Olen ymmärtänyt, että itseasiassa joulumuori on myytti ?
-Kyllä näin on. Ei ole joulumuoria. Sekin on ikävää, kun ihmiset sanovat ” vie muorille terveisiä”, mutta tyhjä ja kolkko koti odottaa minua.

Katsoessani joulupukkia ja hänen tyhjää katsettaan huomaan jotain tuttua. Siinä katseessa on samanlainen elämisen palon puute jota olen havainnut totaalisesti työelämään kyllästyneillä ihmisillä. Tunnen suurta sympatiaa tätä vanhaa miestä kohtaan jonka lattiat täyttyvät tyhjistä hernekeittopurkeista.

Vapaa-aikana joulupukki kirjoittelee runoja joita joskus lähettää tarjolle lehtiin. Tosin viimeisimmän runon saama kova palaute on toistaiseksi laittanut jäihin tämän harrastuksen. Joulupukki on ikuinen romantikko ja haaveilija.

Hän lukee hiljaisella äänellä runon jonka lähetti Mitäs me runoilijat lehden toimitukseen viime vuoden syyskuussa.
”Sinun syvät silmäsi katsoivat herkeämättä minuun. Samassa aika menettää merkityksensä. On vain se hetki sinä ja minä. Isot silmäsi availevat sieluni ovia. Olen voimaton edessäsi. Niin on aina ollut. Tämä hetki ei ole ikuista. Se kestää vain hetken. Haluaisin sen olevan ikuista. Ilman tuskaa ja ahdistusta. Vain me kaksi. Kosketus ja katse. Se riittää. Muuta ei tarvita. Olen hukkumassa sinuun. Ei kukaan voi pelastaa. Sinä varoitit minua. En halunnut uskoa. En olisi voinut vaikka olisin halunnut. Olen heikko edessäsi. Kukaan ei voi ymmärtää”.

Hän huokaisee syvään.
-Millaisen palautteen sait ?
– Vastauskirjeessä sanottiin sen olevan ”tekotaiteellista paskaa” ja kuulemma taiteilijanimeni joulupukki osoittaa mielikuvituksen puutetta.
– Koitko, että sait kaksi lyöntiä kerralla ?
Joulupukki on vaiti ja kääntää katseensa pois. Näen pöydällä pinon kuluneita kirjoja joiden sisältä inspiroi joulupukkia Ymmärrän mistä hän ammentaa tylsiä runojansa. Olen kohteliaasti kommentoimatta hänen runoaan millään tavalla.

-Haluaisitko kertoa hieman lapsuudestasi, missä vartuit ja millainen oli lapsuutesi ?
-Toki mielelläni. Lapsuuteni oli onnellista aikaa. Synnyin Pälkäneellä 8 henkiseen perheeseen kolmantena lapsena. Vanhempani olivat maanviljelijöitä joten kova fyysinen työ tuli jo lapsena tutuksi.
Kaikki sujui hyvin seitsemänteen ikävuoteen saakka kunnes jouluneuvoston jäsenet saapuivat.

– Jouluneuvoston jäsenet ? Voisitko kertoa lisää ?
-Jouluneuvosto on salassa toimiva neuvosto joka kiertää etsimässä sopivia henkilöitä seuraavaksi joulupukiksi, tontuiksi ja petteri punakuonoiksi. Minut valittiin ja perheelleni ei kerrottu mitään, minä vain katosin. He sanoivat, että minä olen valittu ja minun pitäisi olla ylpeä asemastani.
Alussa olinkin mutta pikkuhiljaa kyllästyin ja katkeroiduin. Vuosiensaatossa työmäärä on lisääntynyt rajusti. Johtuen monesta seikasta. Ihmismäärä maapallolla on lisääntynyt rajusti ja tontut ovat nykyään laiskoja.
– Eivätkö tontut enää paketoi lahjoja ahkerasti ?
– Se ei ole suurin ongelma vaan se ettei tontut enää seuraa ovatko lapset kilttejä vai tuhmia. Tontut eivät enää kurki ikkunoiden takana vaan kirjoittavat kaikista lapsista positiivisia raportteja. Sehän tarkoittaa sitä, että lahjoja on jaettavana paljon enemmän.
Vielä 60-luvulla tontut olivat ahkeria ja tarkkoja. Paljon lapsia jäi ilman lahjoja huonon käytöksen seurauksena ja totta kai minulla oli vähemmän työtä.

-Joulupukki miten näet tulevaisuutesi, miten pitkään jaksat vielä tehdä töitä ympäri vuoden ?
-Tämä on elinikäinen virka. Niin kauan kuin henki pihisee olen joulupukki. Joulupukit elävät keskimäärin 250 -vuotiaiksi, joten….huoh.
-On maailmanlaajuinen uskomus joulupukin asuvan korvatunturilla, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Joulupukki missä olemme ?
-Olemme Kajaanissa, tarkemmin lohtajalla vanhan kaatopaikan takana metsässä. Vanhan kaatopaikan jäämistö muistuttaa hieman vaatimatonta tunturia.
-Ajaako kukaan joulupukin tai tonttujen asioita, kuulutko johonkin ammattiliittoon ?
-Kuuluin JKL:ään (joulupukkien keskusliitto) aikoinaan kun aloitin mutta luovuin siitä kalliiden maksujen takia. Nykyään olen YTK:n jäsen.

Minulla on raskas mieli kun jätän hyvästit joulupukille. Tuon esille hänen tarinansa henkeni uhalla.
Jouluneuvosto on salaseura jonka kanssa ei parane pelleillä. Julkaisen haastattelun ensimmäisen osan ja toivon sen avaavan ihmisten sydämiä. Jos joudun tämän julkaisun takia vaikeuksiin ja kenties katoan ikuisesti, muistiinpanoni löytyvät kiven alta. Sen punaisen talon takana olevan kiven alta. Sen kiven minkä vieressä on rikkinäinen olutpullo.

Hän on Rami. Hänet on tuomittu. Hänet on tuomittu epäonnistumaan. Vaikeaksi asian tekee ettei Ramilla ole tästä kirouksesta mitään tietoa.
Rami on optimistinen ja postitiivinen vaikka lista hänen epäonnistumisistaan on loputon. Ulkopuoliselle Ramin elämä on irvokasta katsottavaa.

Edes Ramin vessakäynnit eivät suju ilman ongelmia. On roisketta haaroissa, tukkeutunut viemäri tai tyhjä vessapaperirulla.
Ajokortin hän menetti jo vuosia sitten ajettuaan kuoliaaksi lajinsa viimeisen lumileopardin. On Rami päässyt muutamille treffeillekkin. Seuraukset eivät yllätä häntä läheltä seuranneita ihmisiä. Esimerkiksi viime huhtikuussa hän tippui kaivoon matkallaan tapaamaan Kyllikkiä. Toissa vuonna meteoriitti iskeytyi hänen reiteensä hetkellä jolloin Rami oli astumassa ravintolaan sisään.
Lienee turha edes mainita Ramin olleen kuten hänen vanhempansa sen ilmaisevat ” vuosisadan epäonnisin vahinko ”.

Mutta miten ihmeessä Rami on vielä elossa. Miten fyysisesti heikko mies voi selvitä hengissä jäätyään 500 vuotta vanhan tammen alle salaman siihen iskettyä.
Sen täytyy olla hänen avuliaan ja lempeän luonteensa vuoksi. Ramin tippuessa kaivoon hän pelasti ikkunasta tippuneen kissan, jolloin keskittyminen herpaantui.
Lumileopardin yliajamisen syyksi voidaan kirjata samalla tapahtunut kärpäsen elvytys kojelaudalla.

Rami on epäsovelias tähän maailmaan. Hänen auttamishalunsa tuottaa valitettavasti usein enemmän tuhoa mutta onneksi aina ei ole näin.
Esimerkiksi se hanhiperhe, jonka luona Rami asui 5 kuukautta toimien ansiokkaasti sijaisisänä.
Ehkäpä Rami on kuolematon.

Palkkatöihin häntä ei ole päästetty sitten Tsernobylin ydinvoimalassa työskentelyn jälkeen. Se oli hänen ensimmäinen ja viimeinen työpäivänsä.
Rami on myös todistanut sanonnan ”ei salama iske kahdesti samaan paikkaan” vääräksi ja vielpä useampaan kertaan.
Tietyllä tapaa traagisinta on hänen halunsa kokeilla uusia asioita. Kalastuksen kokeilu päättyi tilanteeseen jossa Rami sätki henkeään haukkoen rantavedessä viehe syvällä nielussa.
Miten voi shakki peli päätyä teho-osastolle kuninkaan ollessa poikittain Ramin henkitorvessa.

Tästä kaikesta voimme päätellä Ramin todellakin olevan tuomittu. Ilmeisesti hän ei kuole koskaan. Hän ei koskaan koe onnea. Mutta silti hän on onnellinen. Hän ei ikinä valita tai nurise mistään.
Rami oikeasti uskoo, että paistaa se aurinko hänenkin risukasaansa. Kukaan muu ei siihen usko.
Mutta jos Rami onkin oikeassa ja joku kaunis päivä ystävällisyys ja avuliaisuus palkitaan. Sitä odottaessa toivomme hänen pysyttelevän mahdollisimman paljon sisätiloissa.

Hiihtäessäni tunturiin oli toisessa kädessäni sauvan sijaan vaikeasti kannettava musta salkku. Salkku kolahti poroaitaan jolloin lukko petti ja salkusta hankeen tippui valtavasti muisiinpanovihkoja. Kiinnitin huomioni vihreäkantiseen vihkoon jonka sivuilta löysin muistiinpanot viiden vuoden takaisesta tapahtumasta.

Nuorena ja rohkeana olin onnistunut pääsemään kehonrakentajan asuntoon. Siellä sain tarkkailla tämän omalaatuisen ihmisryhmän yhden edustajan päivää.

Piilouduin kukkaruukun taakse josta oli hyvät näkymät joka suuntaan. Päässäni minulla oli vihreä hattu jonka ansiosta minua oli mahdoton huomata.
Kehonrakentajan aamu alkoi pullistelulla peilin edessä 2 kokoa liian pienissä uimahousuissa. Tätä kesti niin kauan, että meinasin jo kyllästyä ja luovtuttaa. Viimeinkin hän otti mittanauhan käteensä ja mittaili reisilihaksiaan sekä hauiksiansa. Oletin sen olevan jokapäiväinen toimenpide. Mittauksen jälkeen hän tuuletti kädet pystyssä huutaen ”JEEES”.

Sitten aamupalalle jonka yhteydessä hän teki muutaman rivakan hauiskäännön avovaimoillaan.
Sain sen käsityksen, että aamupala oli hyvin tärkeä ja se oli tarkasti valmistettu. Jokainen ruoka punnitaan pienellä gerbiileille tarkoitetulla vaa`alla. Ruokaa oli tehry kymmeneen eri purkkiin josta kehonrakentaja kauhoi sitä suuhunsa aakkosjärjestyksessä. Lopussa paljastuu virhe laskuissa, jonka seurauksena hän oli saanut 0,5 grammaa liian vähän proteiinia. Tästä seurasa pieni paniikki minkä aikana useampi ruoka vierailee nätillä pienellä puntarilla.
On aika lähteä kauppaan. Kehonrakentajan seurustellessa peilin kanssa käytän tilanteen hyväksi ja livahdan autoon piiloon.
Avovaimo hoitaa ajamisen jotta kehonrakentaja voi keskittyä kananmunien ja tonnikalan syömiseen. Hän ei halua kadottaa vaivalla hankkimaansa lihasmassaa. Kauppaan saavuttuaan pariskunta ottaa kahdet kärryt. Avovaimo työntää molempia kärryjä, kehonrakentajan kävellessä hieman taaempana energiaa säästäen illan harjoituksiin.
Tänään hän treenaa sitä lihasta jota kukaaen ei koskaan käytä eikä ole siitä ikinä kuullutkaan.

Toisen kärryn avovaimo lastaa täyteen kananmunia ja toiseen riisikakkuja ja tonnikalaa. Kehonrakentaja on huojentunut kun selviää, että kananmuna kärryyn mahtuu vielä 36 purkkia rahkaa.
Kassalla avovaimon pakatessa ostoksia kehonrakentaja suorittaa maksua pankkikortilla. Hän nostaa varovasti kättänsä enrgiaa säästäen ja näppäilee tunnusluvun. Kortin poistaminen tapahtuu toisella kädellä jotta täydellinen lihastasapaino säilyy kehossa.
Huokaisen äänen ihastuksesta nähdessäni kehonrakentajan toimintaa. Kaikki on niin tarkkaan harkittua. Jokainen askel on tarkkaan mietitty, ei yhtään ylimääräistä liikettä.

Kehonrakentaja istuutuu autoon varovasti ja harkiten. Avovaimo lastaa ostoksia autoon hieman tuskainen ilme kasvoillaa. Mitä lie hänen päässään liikkuu.
Avovaimo ravistelee proteiini juomaa kehonrakentajalle. Kehonrakentajalla on hiukan huolestunut ilme kasvoillaan onhan edellisestä ruokailusta kulunut jo 38 minuuttia.
Huolestunut ilme katoaa pian avovaimon syöttäessä häntä kuin pikkuvauvaa. Kehonrakentaja tuhisee onnellinen ilme kasvoillaan.

Kotiin saavuttuaan avovaimo avaa auton oven ja kehonrakentaja astelee pehmeät tossut jaloissaan kohti ulko – ovea.
Nyt on ilmeisesti aika valmistaa välipala. Hän odottaa keittiössä malttamattomana avovaimon saapumista. Viimeinkin hän saapuu kasvot punoittaen ja kädet venyneenä raskaista ruokakasseista. Kehonrakentaja keittää riisiä kaksi täyttä kattilaa joiden sekaan hän kumoaa lukemattoman määrän tonnikalapurkkeja. Kattiloista hän ahmii ruokaa valtavalla puisella kauhalla tai kouralla.

Pian kattilat ovat tyhjiä ja kehonrakentaja valmistautuu harjoituksiin. Iso reppu täyteen purkkeja ja purnukoita. Jalkaan reisilihaksia hyväilevät college housut. Ylävartaloa koristaa hihaton paita.
Hän sanoo avovaimolleen menevänsä pyörällä. Seuraa hetken hiljaisuus kunnes hän purskahtaa nauruun. Avovaimon kasvoilta päättelen, että samaa vitsiä on kerrottu ennenkin.

Loppu osa vihkosta on repeytynyt.

Iiiiiiiih iiiiiih uuuuuuh uuuuuuuh ääääh…

Siihen jälleen heräsin. Aasi siellä karjui pihalla hullunkiilto siilmissä. Aamupalaa vailla. Nöin aikaisin. Eihän aurinko vielä ole edes noussut.
Avasin makuupussin vetoketjun ja samantien kylmä ilma hyökkäsi iholleni. Kiskoin jalkaani pitkätkalsarit ja päälleni pitkähihaisen aluspaidan.
Minulla oli vaikeuksia avata mökin ovi, koska Sam niminen koira röhnötti oven edessä. Sam on hellyydenkipeä hieman lihava ja mustan värinen.

Yksi aasi ja kaksi hevosta tuojottivat minua kävellessäni kohti aitaa. Tästä alkoi joka aamuinen aamupala rituaali joka sai eläimet joka kerta sekoamaan samaan tapaan. Kissat ja hevoset perässä räpelsin lukon auki ja kauhoin kauroja hevosille. Kummallekkin yksi kupillinen ja aasille puolikas.
Sitten tutut harhautukset ja melkein paskaan liukastuminen josta selvisin notkean lantioni ansiosta.
Ja aasin ruoka – astian asettaminen maahan jonka jälkeen tähystelin aasia. Aina sama ilmiö. Ensin se huutaa kuin olisi hammaslääkärissä ja sitten se katoaa kuin Katainen Brysseliin. Mutta siellä se seisoskeli oliivipuun vieressä iso ahteri minuun päin. Aloin epäilemään, että aasi piruuttaan huutaa aikaisin ja nyt vain hihittelee kavio turvan edessä. No viimeinkin aasi nöyrtyi ja pääsin ruokkimaan kissoja.

Senkin tein tottuneesti. Käsi ruokapussiin ja kourallinen per kissa. Kouran sisällön asettelin puussa olevaan metalliseen astiaan.
Sitten vuorossa kakan keräämistä. Sitä kertyi mukava kaunis kasa kottikärryyn, jonka työnsin salaiseen paikkaan. Koko operaation ajan Sam uskollisesti seurasi minun jokaista askelta ja elettä.
Vielä heinät, jotka asettelin kolmeen erilliseen kasaan ( jokaiselle oma ), mutta isot eläimet menivät kaikki samalle kasalle kinastelemaan.

Painelin päärakennukselle aikomuksenaan päästää pieni Lilly koira ulos omasta huoneestaan. Nyt oli aika aamulenkin. Mukaan liittyi vielä naapurin Angnus, säyseä ja kiltti mastiffi sekä Dam Samin äiti.
Viisikkona lähdimme kohti lähintä ” vuorta ” jonne joka aamu joukkoni johdatin.
Katselin Lillyn taaperrusta mietteliäänä. Mietin mitä sen päässä mahtui tänään liikkua. Viime viikolla se huijasi minua todenteolla. Se esitti sairasta pienä koiraa joka oli liian kipeä liikkumaan ja syömään. Minä hoivasin sitä ja kannoin pedin sänkyni viereen ja peitin poloisen lämpimällä viltillä. Luulin Lillyn tekevän kuolemaa niin surkealta se näytti.
Aanulla herättelin pikkuotuksen ja kyselin vointia. Näytti edelleen surkealta. Nostin sen pois pedistään ja sitten todellinen ovela luonne paljastui. Lilly venytteli takakinttujaan ja juoksi häntä heiluen ulos. Olin kuin halolla päähän lyöty. Tekikö se ryökäle sen tahallaan. Oliko se niin laskelmoiva, että tiesi pääsevänsä sisälle lämpöiseen teeskentelemällä kuolevaa. Tiesi heikon kohtani. Lilly on narttu. Toden totta. Mikä drama queen !

Hymähtelin muistellessani tapahtumaa. Viattoman näköinen pikku otus joka kuulostaa pieneltä porsaalta hengästyttyään, voikin olla varsin juonitteleva. Ylitämme pienen matalan joen jonka ylitse Lily sipsuttelee välillä katsoen minua ruskeilla silmillään kerjäten sylikyytiä. Heh heh naurahdan ei tule tapahtumaan.

Palattuamme ruokin nelikon tai kolmikon riippuen tilanteesta, onko naapurin Agnus hoidettavanani vai ei. Kuten arvata saattaa Lillylle ei kelpaa sama koiran ruoka kuin muille koirile vaan se haluaisi jotain hienonpaa ja parempaa jotain koireien kaviaaria. Mutta asia kun on niin ettei muuta ole tarjolla. Lilly ei varsinaisesti muistuta petoeläintä syodessään pikkunappuloita yksitellen hitaasti ja varovasti. Välillä se saattaa säikähtää metalliastiaa jos se liikahtaa. Mutta kuitenkin leikkii isoa koiraa hetkellä jolloin yhtyy muiden koirien haukkutuokioon.

Eläinten ruokkimisen jälkeen on viimeinkin minun vuoroni. Päivän paras hetki aamupala. Menen pieneen keittiöön joka on mökkini vieressä erillisessä rakennuksessa. Keitän maittavat kahvit mutteripannu keittimellä. Asettelen pöytäni ja tuolini kohtaan jota vuorien takaa ilmestyvät auringon säteet lämmittävät. Otan reilusti vuohenjogurttia johon lisään juoksevaa hunajaa. Paistan kananmuna banaani lettuja ja nautin aamiaisen leveä hymy kasvoilla. Päivän paras hetki minä ja eläimet mahat täynnä ja aurinko saavuttaa laakson.

Olen polkenut jo viikon ilman kunnon lepotaukoja. Vartaloni on täysin tunnoton vyötäröstä alaspäin. Pää on ollut tunnoton jo pitemmän aikaa.
Lähestyn asutusta, näkyy katuvaloja. Vauhtini on hurja vaikka mummo kiilaakin ohitseni potkukelkalla.
Mikä on tämä kumma kylänen mihin saavuin.

Oikealla näkyy rakennus, jota kutsutaan tulliksi. Käännyn pikaisesti vasemmalle etten joudu tullin käsittelyyn.
Lähestyn jonkin sortin markettia jonne painelen parta umpijäässä.
Sisällä huomaan erehtyväni. Olenkin saapunut erikoiseen museoon. Hyllyssä on tarjolla 25 vuotta vanhjoja keksejä ja 10 vuotta vanhaa jogurttia.
Mukaani tarttuu antiikin aikainen ananaspurkki. Pihalla kuulen ihmisten kiroilevan bensiinin korkeaa hintaa. 2 euroa/litra. Myhäilen tyytyväisenä, että liikun pyörällä. Polkaisen pyöräni käyntiin ja mietin milloin saavutan keskustan.
Hetken päästä vasemmalle ilmestyy rakennus josta nenääni kantautuu miellyttävä kanelin tuoksu. Nyt ei ole vielä pullan aika. Päätän pistäytyä seuraavassa kahvilassa. Tämä osottautuu pahaksi virheeksi.

Lumi pöllyää takanani kun sinkutan vaihteetonta lasten pyörää. Pieni norsun muotoinen äänitorvi jäätyi jo Viron kohdalla enkä voi sitä töräyttää joten joudun murahtamaan, jotta yläkoululaiset väistävät.
Nuorten ilmeet ovat kauhistuneita. Onhan näky kaikkea muutakuin tyypillinen. Selässä iso rinkka jonka taskuista roikkuu sukkia, pitkävartiset vaelluskengät ja jalassa venyneet shortsit. Yläosassa sentään kauttaaltaan ehjä pitkähihainen huonosti hengittävä paita. Naamaa koristaa huonost kammattu parta.

Vieläkään en tavoita kylttiä jossa nuoli osoittaa keskustaan. Uskottelen itselleni olevani taajama-alueella. Joudun hiljentämään vauhtia nopeusrajoituksen ollessa vain 50km/h.
Petyn ja voihkaisen ääneen, kun katuvalot loppuvat ja tajuan ettei keskustaa tule. Sukellan pimeyteen kylmässä myötätuulessa.

Vihdoinkin koittaa alamäki. Voin leputtaa tunnottomia koipiani ja nauttia säkkipimeästä näkemättä mitään. Pian Rekka ohittaa minut ja katoan lumituiskuun useaksi minuutiksi.
Havaitsen vasemmalle kääntyvän tien. Huomaan ison kyltin tienvieressä. Kyltissä mainostetaan hotellia ja lohikeittoa kympillä. Epäilen sitä pilaksi mutta päätän koittaa. Tietä ei ole aurattu viime aikoina ja matkanteko käy hankalaksi.

Valoa. Näen valoa. Täällä taitaa olla asutusta. Hmm mikäs kumma paikka tämä on. Pihalla on autotallin mallinen rakennus jossa on useampi ovi. Kurkkaan yhdestä ovesta sisään ja näen jotain suunnattoman kaunista.
Upea tummanvihreä kaunotar seisoo neäjällä pyörällä. Tunne on niin lämmin, että tunto palaa jalkoihin, jää sulaa parrasta ja järki palaa päähän samantien.
Siinä se kaunotar lepäilee ja ylväästi koreilee ja minä en voi kun huokailla sen kauneutta. Nyt alkaa muistikin jo palailla. Kyllä minä tämän tunnistan. Olen ollut sen kyydissä useat kerrat. Voi veljet sehän on minun ikioma Avensis. Täällä se on uskollisena minua odottanut eikä ole hievahtanut senttiäkään. Ei ole laskenut alleen ei mitään pahaa tehnyt odottanut kiltisti isäntäänsä.
Mikä ihana auto !

Hän polkee henkensä edestä. Päässä takoo lujempaa lujmpaa. Samaan tahtiin takoo polvet pyörän ohjaustankoa. Hän oli joutunut vuokraamaan lastenpyörän. Kiireessä ei ollut aikaa neuvotella parempaa sopimusta.
Sunnuntaihin asti hänellä on aikaa poistua maasta. Verenmaku suussa hän sotkee pyörällänsä. Kauniit Espanjattaret vilkuttavat tien vieressä. Hetken hän empii katsoessaan heidän peräänsä, mutta nyt ei ole aikaa nyt on mentävä.

Hän lähestyy kylttiä jossa lukee Gibraltar 50. Hän on polkenut väärään suuntaan 12 tuntia. Hän ei voi uskoa sitä todeksi. Ravoisasti hän purkaa vihaansa lastenpyöräänsä. Pyörän potkimisen seurauksena toinen apuratas irtoaa.

Kaikenlisäksi hän ei voi käyttää collegehousujaan, jotka olisivat juuri oivalliset pyöräilyyn. Poliisi nimittäin takavarikoi rikosvälinen kuten he sen ilmaisivat.
Hänen polvensa ovat jo lähes verilä. Hän keksii laittaa alushousut pehmentämään polvien iskua ohjausankoon.
Matka on pitkä mutta nyt sitä ei voi miettiä.

Ehtiikö hän pois maasta ennen sunnunaita vai odottaako ikuinen tortilla kuuri. Tämä ajatus mielessä hän taistelee väsymystä vastaan polkiessaan ylös mäkeä jota hän hetki sitten lasketteli leveä hymy kasvoillaan.
Puolessa välin mäkeä hän on jo luovuttaa ja antautua. Mutta jostain hänen mieleensä tulee aasi jonka hän tapasi Algodonalesissa. Luouttaisiko aasi ikiniä. Ei koskaan. Tästä lähtin aasi olisi hänen voimaeläimensä. Aasi aamukarjunta mielessään hän jälleen kiihdytti vauhtiin yrittäen uuden idolinsa tapaan. Sitten ketjuista alkoi kuulua kummaa ääntä… Ja

Nyt se sitten tapahtui maisterimatkaajan painajainen.Espanjan viranomaiset antoivat ukaasin. Minulla on sunnuntaihin asti aikaa poistua maasta tai muuten joudun syömään tortillaa koko loppuelämäni.
Parempi siis totella nyt on tosi kyseessä.
Vuokrasin pyörän ja lähdin sillä polkemaan kohti pohjoista. Nyt pidän taukoa ensimmäisessä ylämäessä.

Maastakarkoituksen syy oli hieman epäselvä. Mutta jonkinlaisesta collegehousujen väärinkäytöstä linee kyse. Ehkä väärässä paikassa väärään aikaan kenties. Luulen, että Amppa Kajaanista osaa antaa lisää informaatiota.
No sää taitaa olla siellä suomessa aika samanlainen kuin täällä eikös.
Ainakin lapissa 20 astetta ja yli lämpöä sekä aurinkoa riittää niin muistelen. Onneksi Speedot on ajettu sisään ja testattu hyvin.

Hasta pronto

Kylmä hiki otsalla asetin kenkäni varovasti kapealle uralle. vuoren rinne kiilteli lumesta. Se oli jäinen ja jyrkkä.
Ura oli vain hieman kenkääni leveämpi. Ilman sauvoja olin vain jalkojeni tasapainon varassa. Se on pelottavaa, mutta samalla kiehtovaa. Jyrkkä rinne jatkuu kauas alas. Jos asiaa miettii keskittyminen herpaantuu ja edessä on kenties viimeinen liukumäki.

Onko se tilanteen kiehtovuus vaara vai se, että eteenpäin meneminen vaatii täydellistä keskittymistä ja läsnäoloa. Periaatteessa normaali suoraan kävely riittää, mutta horjahtaminen tai pienen pieni sivuaskel johtaa suuriin vaikeuksiin. Millainen linee se tunne heillä jotka ovat railoon tippuneet tai liukuneet jäistä rinnettä kohti kivikasaa.
Ehtiikö siinä murehtia miten käy vuokra-asunnon irtisanomisen vai nauttiiko maisemista viimeisen kerran.

On helpottava olo kun ohittaa vaikeimmat kohdat, vaikka ne tavallaan tuovat nautintoa. Helpottava kunnes tajuaa, että on matkalla ylös ja paluu tapahtuu samaa reittiä.

Vuorista elämän painoon joka voi olla joskus hyvin painava ja raskas kantaa ja hyvä niin.

Hietaniementiellä helmikuussa arki-iltana. Asunnon oveen koputettiin.
KOP KOP

-Hyvää iltaa
-Hyvää iltaa
-Anteeksi, että häiritse olisiko teillä hetki aikaa ?
-Ilman muuta on
-Hienoa olen etsimässä elämääni ja luulen sen löytyvän teidän asunnostanne.
-Voi kuinka mielenkiintoista, käykää toki peremmälle
-Kiitos
-Hetkinen minäpä vilkaisen tuon jäteastian ensin
-Ole hyvä vaan
-Haittaako jos hieman pengon sitä
-Ei ollenkaan anna mennä vaan
-Hmm täältä taitaa löytyä jotakin tuttua
-Katsotaanpas tarkemmin

-Murskatut unelmat Kyllä
-Epätoivo ja ahdinko Kyllä
-Väärät valinnat Kyllä
-Loputon alamäki Kyllä
-Ongelmien kasaantuminen Kyllä

-Kyllä aivan varmasti tämä on minun elämäni
-Voi kuinka hienoa. Olen iloinen puolestasi
-Haluaisitteko jäädä teelle ? Elämänne kuulostaa kiehtovalta
-Kiitos, mutta otan elämän painon harteilleni ja jatkan tuonne lähimmän tunturin päälle
-Näkemiin
-Näkemiin ja onnea

Niin harteikas mies poistui elämän raskas taakka kannettavanaan. Hän käveli leveä hymy kasvoillaa. Hän aloitti nousun tunturille. Tunturi kävi koko ajan jyrkemmäksi ja jykemmäksi. Paino tuntui joka askeleella edellistä askelta painavammalta. Hänen hymynsä vain leveni ja selkä suoreni nousun jyrkentyessä. Miehen ryhti oli täydellinen.
Hän oli susi ja karhu. Hän ei koskaan luovuttanut eikä valittanut. Hänen sanakirjassa sana luovuttaa oli yliviivattu paksulla kynällä, se oli leikattu irti ja poltettu. Sitä sanaa ei ollut olemassa.

Hän valitsi aina vaikeimman reitin. Aina. Miehen sisällä roihusi Spartalaisen sotilaan sydän. Kuin soturi hän taistelee viimeiseen sydämen lyöntiin asti.
Hän oli oman eleämänsä sankari. Hänen kehonsa ja mielensä oli metsä jonka kuningas hän oli. Soturi oli metsänsä karhu. Kontio joka ei koskaan taipunut lopullisesti. Miehen tahdonvoima oli kuin ikirouta. Mahdotonta murtaa.
Niin hän eteni aina valiten vaikeimman kohdan. Hän valui tuskaa, mutta selkä pysyi suorana.
Suden ja karhun ylpeys paistoi miehestä kun hän rinta kaarella saavutti huipun.
Kuin Spartalainen soturi hän otti viimeiset askeleet päättäväisesti.

Alas katsoessaan leveä voimakas hymy kasvoillaa soturi tiesi olevansa jälleen vahvempi. Hän ymmärsi elämää. Hän tiesi elämän olevan hyvää. Hän hallitsi elämäänsä. Hän oli karhu ja susi.